Kiistäjä heräsi jo ennen taikuria ja olonsa oli loistava. Autiomaan aamu oli vielä viileä ja ilma tietysti kirkas. Hän oli nähnyt sankarillista unta, jossa hänet oli lähetetty laskuvarjolla jonnekin kaukaiseen maahan tietäjäksi. Hän oli armeijan erikoismies ja pukeutunut 80-luvun vaaleanpunaisiin mäkihyppyhaalareihin. Hänen rinnassaan oli numeron sijaan valkoisella pohjalla iso siittiön merkki. Hänen unennimensä oli käki ja hän olisi rodunjalostushommissa. Naiset palvoivat häntä, eikä hän joutunut puhumaan mitään. Unessa hän laskeutui järven jäälle, josta hänet noudettiin kummallisella traktorilla, jossa oli sisäkumiin kiinnitetyt laudankappaleet lumessa ajoa varten ja pitkä etuhaarukka, jossa leveä suksi. Hänen siinä traktorin kyydissä ajellessaan koitti uuden aamun sarastus ja sen aamun nimi oli voima, oikeudenmukaisuus.

Unessa hän oli tietäjä ja hän oli se, joka oli valittu armeijan erikoismieheksi, ja näin ei olisi käynyt, ellei juuri hän olisi ollut se herkkä muusikko. ”Ei helmiä sioille…”, mussutti kiistäjä herätessään ja oli pettynyt unen loppumiseen, mutta näki sitten, että aamu oli sama kuin unessakin…uuden aamun sarastus ja hän oli se, joka siihen heräsi. Kiistäjä nousi istumaan ja mutristeli huuliaan. Hän katsoi nukkuvaa taikuria ja mietti unenpöperössään, että olisi voinut muka tappaa tämän halutessaan. Hän katseli tarkkaavaisena taikurin rumia tatuointeja ja erityisesti rintakehän yli tatuoitua uutta viimeistä ehtoollista, jossa jokaisella hahmolla oli taikurin omat kasvot. Viimeisen ehtoollisen päällä oli jotain arabiankielistä tekstiä, joka ei tietenkään sopinut ehtoollisaiheeseen eikä taikurin muihinkaan tatuointeihin. Mikä oli merkille pantavaa oli se, ettei kiistäjä vihannut taikuria, ei edes ei pitänyt hänestä, ei vaikka hän oli buuannut eiliselle balladille. Päinvastoin kiistäjä rakasti taikuria ja ihaili häntä. Kaikessa tuhossaan taikuri oli niin avoin. Kyllä taikurissa oli toki paljon pelättävääkin ja kiistäjä olikin ylpeä siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä niin kuin muitten – taikuri tarvitsi häntä, he olivat kumppanit. Kiistäjä ja taikuri saattoivat vetäytyä omiin oloihinsa ja supista. He kantoivat aidosti huolta toisistaan, eivätkä halunneet antaa armoa.

Viimeinen ehtoollinen aaltoili taikurin rauhallisen tahdissa. Kalju Jeesus katseli kaljuja opetuslapsia. Seppä nukkui nuotiosta hieman kauempana, tai kaiketi lähempänä rautaa, laivan kyljen tuntumassa. Nuotio oli sammunut ja kiistäjä heitti muutamia tikkuja eilisen hiilloksen päälle ja puhalsi valkean taas käyntiin. ”Keitä kahvia”, taikuri lausui silmiä avaamatta. ”Keitä itse”, vastasi kiistäjä, mutta pisti kuitenkin pannun tulelle. Taikuri nousi ylös, kävi laivan takana pissalla ja ajoi sitten partansa kenttäparranajosetillään. Kiistäjällä oli kallis parranajokone ja akku täynnä virtaa, mutta hän ei kuitenkaan kiirehtinyt parranajotyöhön ryhtymisessä. Aamu oli niin ihana, ja varmasti ihanin juuri hänelle.

Tietäjä, eli kiistäjä, mietti unen siittiömerkkiään ja kertoi siitä taikurille. Myös seppä oli hereillä, mutta pysyi jääräpäisesti kylkiasennossaan selkä taikuriin ja kiistäjään päin. Hän kuunteli kuitenkin tarkoin matkakumppaniensa keskustelua, kuten niin monesti aikaisemminkin oli tehnyt. Nämä miehet olivat täynnä yllätyksiä ja aamun hetki kullan kallis – seppä tuskin malttoi odottaa, mihin suuntaa siittiödialogi lähtisikään vääntymään.

Kiistäjä kaatoi kuksaansa kahvia ja tokaisi raukeasti: ” Alkuräjähdyksestä jumalan siivin mustaan aukkoon. Eli vihinkö itseni planetaariossa ja silti: avaruudessa ei kuulu ja ennen kaikkea: avaruudessa ei haise.”

Taikuri pysyi hiljaa ja sytytti aamun kolmannen savukkeen. Nyt sitä alkaisi tulla.

”Toisin sanoen, jos ejakuloin avaruudessa esim. avaruuspuvun avanteesta, niin pysyykö siemennesteeni hedelmöityskykyisenä ikuisuuden kohdatakseen avaruudessa munasolun ja suorittaakseen alkuräjähdyksen? Vai elääkö siittiöni avaruudessa vain sille maallisenakin tunnetun ajan? Ja millä oikeudella voin suhtautua siittiööni kylmän laskelmoivasti, sitä onanoiden, millä oikeudella saan kajota ja taittaa hiuskarvani?” Kiistäjä ryysti kahvia ja vilkaisi taikuria.

Taikurilla imaisi sumpit muovikuksastaan ja taittoi sen sitten lyttyyn. Aamuaurinko lämmitti Jeesusta. Taikuri taittoi sittenkin kuksan taas auki ja täytti sen kahvilla. Muovinen kuksa oli armeijan vihreä ja kevyempi kuin puukuksa. Muovikuksa mahtui taitettuna pienempään tilaan eikä se polttanut huulia kuten peltimuki. Taikuri tuijotti otsa kurtussa itsekseen myhäilevää kiistäjää ja lausui: ” Siittiö on tahdossaan, kilpailuvietissään, kamikaze-tyylissään, voimassaan, tuhon mekaniikassaan, kuolevaksi rakentumisessaan, liki raatona tyydyttämisessään, turskeessaan, dynamiikassaan, hedoniikassaan, suoraviivaisuudessaan, blizkriigiläisyydessään, röyhkeydessään ja tuhlaavuudessaan ikuisen mielikuvittomuuden jumaluus, antiluoja eli pakottaja, koulukiusaajan timantti.”

Taikuri tiesi, että kiistäjä oli ollut hanakka koulukiusaaja pienenä ja muutoinkin epäilyttävä kaveri. Tietäjä oli kertonut, että oli lapsena nähnyt, kuinka kiistäjä oli asetellut ilmakiväärillä ampumiaan pikkulintuja riviin maahan eteensä ja sitten esitellyt luokkatoveilleen tätä kehittämäänsä lintu-urkua lintuja vuoroin pikkupojan jalallaan polkien, jolloin niiden kuolleista kidoista purkautui ilmaa heleän viserryksen saattamana, kukin lajilleen ominaisesti.

Kiistäjä sanoi, että unessa hänet oli lähetetty pelastamaan rotua. Hän oli valiojoukkoa – rotuvalio.

Seppä raapi äänekkäästi avonaisen ja sijoiltaan menneen makuupussinsa lomasta törröttävää sinisiin alushousuihin puoliksi verhottua takapuoltaan ja availi kurkkuaan: ”Niin. Aina on ollut vartijoita, enkeleitä, kuolemattomia, keijuja, dzinnejä, joukahaisia, pyhimyksiä, avaruusolentoja, valaistuja, valittuja, boddhisatvoja, suufimestareita, mystikkoja, pylväspyhimyksiä, erakkoja, superfilosofeja, lemurialaisia, puille puhujia, poliiitikkoja, puolijumalia, tonttuja, jumalkuninkaita, shamaaneja, orishoja jne.

Lentävine mattoineen, unennäkyineen, ilmoituksineen, profetioineen, kuolemattomuuksineen, todellisuuden tasojen välillä kulkemisineen, sanansaattamisineen, taivaista ilmestymisineen, kantapääkikkoineen, helvetissä käymisineen, kuolevuuden maistajaisineen, ikuisuuden tietämisineen, ymmärryksen ylittämisineen, kryptoniitille altistumisineen jne.

Joka paikassa, joka aikana, aina tervetulleina ja tullessaan sävärit kantaen. Vastustaen ja ihmiskuntaa kaitsien, jottei paha, pimeys, valhe, korruptio, roistous, hyväksikäyttö, sumutus, nujerrus, ansankaivuu, viettelys, pakottaminen, näköalattomuus, itsekeskeisyys, julmuus, kauheus, kastrointi, kylmyys, turtuus, ymmärtämättömyys, epäjumalanpalvonta, farisealaisuus jne. vallitsisi.

Ja jos näin ja aina, niin miksi? Onko kyse viihteestä? Onko ihmisyys ja maailmankaikkeus sittenkin kevyempitunnelmaisempi kokonaisuus? Onko tämä kaikki mielikuvituksen tuotetta? Onko jumala siis mielikuvitus, luovuus...siitäkö sana Luoja?”

“Voi Luoja.” Sanoi taikuri ja kaatoi sepälle aamukahvia äänekkääseen peltimukiin. Metallimiehenä hän ei polttaisi huuliaan siihen. ”Elämänkiteytyksestäsi tulee mieleeni sokea kana, joka sekalaisten aistiensa ja kaiketi siis alitajuntansa viitoittamana tapailee jyviä kolmiulotteisessa pimeydessään. Näin kana etenee ja se ravitsee itsensä. Sokea kana on näennäisen huoleton - se ei mieti kettua, riittävä haaste on seuraava jyvä. Ajatteleeko (siis kanan aivo) kana, kuka jyvät on kylvänyt, vai ovatko ne varisseet vain? Sitä ei ahdista se, että jyvät loppuisivat. Se tietää, että jyvät eivät lopu, kunhan ne vain löytää. Kanassa on vielä se hieno, että se ei voi edes kuvitella lentävänsä pitkällä pyrähdyksellä jyvien alkulähteelle. Se nokkii vain. Kokemuksesta tiedän, että tällaisen nälkäisen kanan liha on sitkeää, eikä siitä niin vain voi nauttia. Syötetyn kanan eli broilerin tapaus on toinen ja se syödään pois. Sokea kana ei miellytä ketään. Se on kansan suussakin naurettava.”

”Jalosteesi on täysin mahdollinen.” Sanoi kiistäjä ja kun hän jatkoi, jatkoi hänessä tietäjä: ”Kettuhan ei ole sen parempi syötävä kuin sitkeä kana. Ja ketun kokemus loikasta lähteelle on naurettu jo valmiiksi. Mitä tahansa teet, hakkaat päätäsi seinään. Irronnut laasti on se mitä jää käteen.”

” Hyvällä tuurilla seinä halkeaa.” Totesi taikuri.

”Tämä johtuu ohikulkevasta rekkaliikenteestä.” Kiisti tietäjä. ”Voitto eli toiminta, ajatus ja muisti. Perustuu sekvensseihin. State Machine, United States… ÄÄHÄH. Hallitset tilanteen, kun intuitiosi on muistisi on tietosi on järkesi on totuus. Totaalinen tasapaino ja reaaliaikainen ja ikuinen analogia kaikissa ulottuvuuksissa ja ajoissa.”

Seppä herkkänä kaverina tiesi missä mennään. Tästä toinen toisinaan puhumisesta käytettiin rakennustyömaalla nimitystä kangastuskeskustelu tai miragepuhuttelu, eli toistaen toisen sanomia, ennen kuin toinen on itse niitä sanonutkaan - samaan tapaan, kuin autiomaalla kangastuksen värinässä saattaa projisoitua kaukana olevan kohteen kuva. Tai nähtäessä toisten unia.
”Kana ja Kettu myrttibalsiksessa. Hullun hirsimökki naulalaatikossa tikussa. Projektio on tärkeä työkalu.”

Sitten oltiin vähän aikaa hiljaa.

Puhujana oli taikuri ja hän ei puhunut pelkästään itsestään: ”Ketusta tulee mieleeni, että kun pysyn totuudessa, niin muutaman kerran olen kuvitellut kokevani ns. ikuisuuden läsnäolon:

1. Sodassa kun tapailin askeliani, niin tuntui siltä, että olen ikuinen olento siinä hommassa. Tämä tietous oli niin väkevä, että omat miehetkin hieman karttoivat minua.

2. Kun entinen vaimoni ilmoitti olevansa raskaana niin näin pelkästään
valtameren sinistä ulappaa ja kauan. Aurinko oli läsnä, mutta vain tasaisena totaalisena valona. Tässä siis meri tuli silmille, siinä on jotain.

3. Ajaessani Siperian läpi Japaniin ja tajutessani, että mikään ei muutu ja että hevonen olisi pitkän päälle viisaampi peli.

4. Kazakstanin arolla, kun kohtasin kaksi nomadi-tyttöä.

5. Ollessani vankilassa jäätyneessä sellissä ja ymmärtäessäni miten vankeudessa elellään.

6. Juostessani munasillani talvisella öisellä Manitoban preerialla ja tajutessani tehneeni raskaan virheen.

7. Kalastaessa ymmärtäessäni, että olin taas valmis kuolemaan mieluummin kuin luovuttamaan hommassa.

9. Puhuessani silloin tällöin mitä sylki suuhun tuo.

10. Toisia ihmisiä kuunnellessani.”

Kiistäjä katsoi liikuttuneena taikuriin ja seppäkin nousi kunnioituksesta istumaan.

”Tämä lista on paras minkä olen sinun tekemistä kuullut.” Sanoi kiistäjä.

”Erittäin hyvä. PERKELE SOIKOON!!!”

Kiistäjä katseli seppää ja taikuria siinä savuavan nuotion vieressä pitkään ja hartaasti.

”Ääret saman kuvan ääressä. Merkittävää näissä kaikissa toistoissa on SE, että äärilaidat ovat samassa kuvassa. Ja aivan sulassa sovussa. Katsoja voi heilua laidalta toiselle aivan vapaasti. Tämä asettaa inhimillisen käsityskyvyn koetukselle.

Käsittääkseni kyseessä on varoitus. Toisaalta: voihan tämä olla myös tavoite.

On nimittäin melko epäselvää mikä on inhimillistä. Mielipiteitä ja ajatuksia asiasta on kovasti.

Auktoriteetin olemus on tuote. Piilodemokratia. Toinen tuote on pakko. Eli totalitäärinen fasisimi ja alistaminen. Kummatkin inhimillisiä proseduureja. Jotka yhtyvät markkinointikanavassa yhdeksi.

Mainos. Jos se on iskevä ja hyvä. Tarpeen muodostus.

Hevonen unohtuu. Kuun voima unohtuu. Aurinko unohtuu. Pimeyskin unohtuu.

Silti luonto ja sen historia kertoo kaikesta tästä. Pohjoisen kiertyneet männyt, pyramidit, kirjat, lehdet ja laulut.

Puutarhuri sanoo, että ihmisluonto on osa luontoa.

Kyllä ihmisen on hyvä rakastaa hieman itseään. Ikuisuudella mahtailija saattaa löytää muuten mahdottomuuden itsestään. Tämä on mahtailijan loppu. Tai vitsailijan alku – koomista - kuolemisen vaiva.”

“Kuoleminen on runoilijoiden keksimä valhe.” Seppä keskeytti kiistäjä-tietäjän viisastelun ja alkoi pakata makuupussiaan kalsarit jylhästi puolitangossa.

”Kamat kasaan ja vaniin siitä.”

Tämä kieli oli hunajaa taikurin korville. ”Silloin liikkuu!!!"

Aivan yhtä ripeästi kävi unessa ylennetty kiistäjäkin kiinni makuupussiinsa. ”Kamat kantoon ja alukseen!”

Seppä istui selkä suorana ratissa, nuotioon oli kustu ja kiistäjä oli avannut reisilleen kartan. Kartalla ei näkynyt mitään ja se oli liian vanha. Aurinko oli kuuma. Taikurin peukalo siirtyi moottoripyörän käynnistyspainikkeelle ja vasen jalka varmisteli vaihdetta vapaalle.

Lähdön hetki. Asiallisuus oli käsin kosketeltavaa – ja siis illuusio.

”Mihin ollaan menossa?” Kysyi kiistäjä.

Vastausta ei tarvinnut odotella. Moottorit käynnistettiin ja perä viipottaen kaasutti taikuri vanin ja laivan välistä aavikolle, rivakasti kohti ei mitään. Ei minnekään.